Sankarit ja antisankarit

Sigmund Freudin kehittelemän psykoanalyysin ”alasti” riisuma ja tarpeitaan itsekkäästi ajatteleva nykyihminen ei koskaan tullut osaksi Neuvostoyhteiskuntaa. Neuvostoihmisen maailmankuvaa eivät tulleet hallitsemaan ne psykologiset katsomukset, joissa ihmisen psyyken toimintaa ohjaa viettielämä. Venäjällä sen sijaan ajateltiin, että sosialistisen vallankumouksen vapauttama kansalainen on ehdottoman vastuullinen olento rakentaessaan uutta ja ehoa yhteiskuntaa.  Jos 1960-luvulla kulttuurinen vallankumous lännessä korosti materialisten asioiden tärkeyttä ja vaisto- ja viettielämän merkitystä, Neuvostoliitossa keskeisenä asiana nähtiin yksilön moraaliset ominaisuudet ja hänen vastuunsa yhteiskunnan edessä. Porvarillisen kulttuurin etsiessä kiihokkeensa rikollisuudesta, seksistä ja väkivallasta sai sosialistinen taide innoituksensa uuden ja paremman maailman rakentamisesta ja sen puolustamisesta. Ihmisten oletettiin Neuvostoliitossa olevan sankareita ja tai ainakin sellaisiksi pyrkiviä. Lännessä nähtiin ihmisten olevan antisankareita. Heidän tekojensa vaikuttimet olivat primitiivisiä ja alhaisia.

Venäjän muinaiset sankarit ovat olleet ennen muuta taistelijoita ja hallitsijoita. Varsinkin stalinistinen sosialismi oli hyvin kiinnostunut sankareista. Stalinin itsensä se kohotti ihmisjumalaksi. Toisen maailmansodan sankarivainajien muiston kunnioittamisesta tuli osa neuvostoideologiaa. Samaan aikaan lännessä koko sankaruuden käsite hiipui ja sotasankaruutta alettiin pitää kyseenalaisena ihanteena.

Neuvostoliiton romahdus mahdollisti läntisten kulttuuritrendien virran Venäjälle, mutta virta katkesi presidentti Vladimir Putinin kaudella. Sotasankaruus samoin kun kansallinen sankaruus ovat kokeneet renessanssinsa. Presidentin itsensä ympärille rakennettu sankarikultti on ainutlaatuinen. Putinin kaudella Venäjälle on muodostunut kansansuosioon nojaava kvasitotalitarismi, joka leimaa oppositiotoiminnan petturuudeksi. Sen osanottajia on ahdisteltu ja jopa murhattu.

Venäjän erkautuminen läntisestä kulttuuripiiristä juontaa juurensa kirkkokuntien eroon 700-luvulla. Valtiokeskeisyys, poliittisen kulttuurin kehitys kohti yksinvaltiutta ja kirkon valtiota myötäilevä rooli ovat kaikki kammenneet Venäjää irti lännestä. Putinin ajalle on leimallista, että valtiovalta pyrkii aktiivisesti sitä edistämään.  Julkisen sanan ollessa täynnä julistusta kansalaisten erityisestä sankaruudesta ja isänmaallisuudesta siitä on syntynyt normi, jolla kaikkea mitataan. Sankarillisuuden velvollisuus kuuluu yleensä sota-ajan oloihin. Sotaisaa sankaruutta korostava moraalinen varustautuminen ei kuulu normaaliin länsimaiseen elämänmenoon sellaisena kun se on opittu tuntemaan toisen maailmansodan jälkeen.

Lännessä ollaan suhteessa vallan pitäjiin paljon tarkkanäköisempiä. Hallitsijan mahdolliset primitiiviset ja alhaiset vaikuttimet osataan erottaa ja niistä on myös lupa ääneen lausua mielipide. Venäjällä historia on ollut toisenlaista. Valtion kaikkivaltiutta ja alamaisen velvollisuuksia korostava eetos ei päättynyt Neuvostoliitossa sodan jälkeen. Putinin aikana vanhaa kansallista teemaa on vaalittu ja kasvatettu uudella voimalla. Putin on halunnut profiloitua johtajaksi, joka nosti Venäjän pois polviltaan. Riidan haastaminen lännen kanssa on hänen suurimpia saavutuksiaan.

Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen kirja Vladimir Suuresta Putiniin. Venäjän sankarit ja epäjumalat (Otava, 2015)