Salaisiin kansioihin käsikirjoituksia värkännyt Vince Gilligan sai mielestään mahtavan ajatuksen. Tehdäänpä kerrankin tv-sarja (Breaking Bad, 2008-13), jossa hyviksestä muotoutuu ajan myötä pahis, häikäilemätön ja härski omanedun tavoittelija. Antiikin tragedioista saakka draaman kaari on heilauttanut sankariprotagonistin seikkailusta ja ihmissuhteesta toiseen myötäelävän yleisön edessä, moraalinen elokuvallinen eetos on ollut vahva ja korostanut yksilön uhrautuvaa asennetta yhteisön puolesta. Suoraryhtisen, kirkasotsaisen ja sopivalla tavalla naivin perussankarin sijaan Gilligan on luonutkin hieman fyysisesti kumaran ja moraalisesti luisun viisikymppisen alisuoriutuvan lukion kemian opettajan, jolla on selvästi jäänyt eletyssä elämässä paljon ikäviä ja selvittämättömiä asioita hampaankoloon.

Walter White käyttää kemian osaamistaan uudella tavalla ja lyöttäytyy huumeisiin ja huonoon elämään sotkeutuneen entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin kanssa kimppaan ja ryhtyy valmistamaan metamfetamiinia. Surkuhupaisien alkuvaikeuksien jälkeen bisnes sujuu ja laadukas tavara menee hyvin kaupaksi. Kuten ainakin hyvällä innovaatiolla on aikanaan laajentumisongelmansa ja mainio tuote on saatava laajempaan jakeluun. Kaksikko joutuu entistä syvemmälle huumebisneksen syövereihin ja väkivalta astuu kuvaan mukaan tuhoavalla tavalla.

Päähenkilöllä on tarkoitus kerätä sievä potti pikkuperheen tulevaisuuden varalle. Walter sairastaa parantumatonta syöpää, jonka hoito tulee kalliiksi maassa, jonka terveydenhoidon saatavuus on suomalaisesta näkökulmasta vähintäänkin retuperällä. Turvatakseen perheensä tulevaisuuden hän on mielestään oikeutettu laittomiin puuhiinsa. Hän viehättyy uudesta tilanteesta, asemastaan ensiluokkaisen metamfetamiinin valmistajana ja arvostettuna ja pelättynä rikollisena. Walter toistelee vaimolleen tekevänsä kaiken vain perheensä hyväksi. Sarjan loppumetreillä (kaikkiaan 62 osaa) Walter tunnustaa tehneensä kaiken vain itsensä takia.

Viimeaikoina tarinan sankarin vastapuoli, antagonisti, on alkanut saada lihaa luidensa ympärille. Ollakseen uskottavampi, kertomuksen pahassa kaverissa on oltava enemmän tarttumapintaa, jotakin inhimillistä, johon katsoja voi samaistua. Esimerkiksi Coen veljesten Arizona Baby –elokuvan (Raising Arizona, 1987) hurjan näköinen palkkamurhaaja Leonard Smalls edustaa arkaaista pahaa, joka tulee tyhjästä ja konkreettisesti elokuvan lopussa myös häviää tyhjyyteen. Veljeksien kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007) pitää sisällään yhtä häijyn tyypin. Vastenmielinen pulttipistoolinsa kanssa heiluva palkkamurhaaja Anton Chigurh on hänkin ilman pöytätapoja ja kodinlämpöä jäänyt alkukantainen psykopaattimurhaaja. Coen veljekset tuovat näyttämölle Woody Harrelsonin tähdittämän Carson Wellsin, jonka tehtävä elokuvassa on oman tiensä kulkija-Mossille kertoa, minkämoisen pahatapaisen perskärpäsen tämä on saanut ristikseen. Pulttipistoolimies saa katsojan mielessä enemmän uskottavuutta.

Breaking badin onnettoman Walterin loppuvaiheet ovat sen verran epäselvät, että mahdollinen kuolleista herääminen väkivallasta ja keuhkosyövästä huolimatta lienee mahdollinen. Oman spin-offinsa sarja on saanut. Kaiken toiminnan taustalla hääräävä ja lankoja omalla tavallaan kirjeopiston kautta opintonsa suorittaneen lakimies-Saulin vaiheet tulevat sen sijaan selville. Tai pikemmin itse Breaking badia edeltävät vaiheet. Better Call Saulista (2015-) on valmiina vasta yksi tuotantokausi. Jatkoa on luvassa.