Huhtikuun 8.

- Sepelkyyhkyä kuvaat. Mies on ilmestynyt selkäni taakse kuin tyhjästä. Eläkkeellä olevan toimistoinsinöörin stereotyyppi. Haltin vihreää retkiasua, prässit housuissa, uudehkot vaelluskengät, takki huolellisesti kiinni ylänappiin saakka. Päässä Haloselta ostettu ruudullinen lippalakki.

   Miehellä on kovasti asiaa. Virusvälimatkan takia en kuule puoliakaan hänen puheistaan saati ymmärtäisin. Puhe rönsyilee sen verran. Isästään ja Lapin sodasta se jotain selittää,  jostakin alikulkutunnelista tässä lähellä, joka on muuten hänen suunnittelemansa, peipoista, joita hän on varta vasten lähtenyt kuuntelemaan ja katselemaan. Tämä kevät kun on mennyt tänne saakka ihan harakoille, konkreettisesti.

   - On se kummallista, että jotkut eivät osaa erottaa peipon ja pajulinnun laulua toisistaan. Onhan ne ihan erilaiset vaikka toki sävel on sama. Toinen menee duurissa ja toinen mollissa.

   - Ja lopussa peipolla on loppukiekaisu, saan sanottua väliin.

   Mies on ilmeisesti viettänyt muusta ihmiskunnasta erillään sen verran pitkän aikaa  että juttua tuntuu riittävän.