Kovaa kyytiä

Vanhan sanonnan mukaan se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Oulun avi:ssa on ollut hyvin hiljaista Talvivaarasta kertovan elokuvan ensi-illan jälkeen. Kyllä Aleksi Salmenperän Jättiläinen niin kohti ampuu että (mahdollisesti?) syyttömien virkamiesten puolesta hirvittää. Itse Talvivaara-bisnestä pyörittävä hämmentynyt ja epätietoinen yritysjohto hankkiutuu tietämättömyyttään ja kokemattomuuttaan vaikeudesta toiseen. Jani Volasen hengästyttävällä intensiteetillä esittämä Pekka Perä tunkee väkisin kulmikasta esinettä pyöreään reikään. Muu johto pyörittelee silmiään tai tuijottelee seinille.

Elokuvan varsinaiset roistot löytyvät viranomaispuolelta. Elokuvan uskalias näkökulma paljastaa suomalaisen (kuvitteellisen?) hyvä veli – järjestelmän nimiltä mainiten. Esimerkiksi Geologian tutkimuskeskus samoin kun Säteilyturvakeskus joutuvat tekemään julkisen rahan niukkuuden takia tutkimuksia yrityksille, joiden toimintaa niiden tulisi valvoa. Kuinkahan relevanttia tutkimustietoa syntyykään?

Aluehallintoviraston nuhjuiset virkamiehet ovat tieto-taitotasoonsa nähden aivan liian suurten asioiden edessä. Ainoa moraalisen vastuun kantava virkamies löytyy määräaikaisesta harjoittelijasta. Elokuva on taitava yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Toivottavasti kuvatun kaltainen virkakoneistossa pesivä vastuun pakoilu ja raukkamaisuus ovat sitä fiktiivistä puolta.

Elokuvan ajoitus on mainio. Keväällä luetaan lakia Talvivaaran yritysjohdolle ympäristörikoksista. Poliittinen johto taas ryhtyy mylläämään aluehallintoa. Onkohan elokuva herättänyt miten paljon kabinettikeskusteluita tai syyllisyyden pistoksia sydänalassa? Rohkealla tavalla elokuva ujuttaa fiktion uutisista tutun faktan joukkoon ja jatkaa Talvivaara-uutisointia seuranneen kansalaisen ajatuksen kulkua.